Kaksjalakasten Luppoaika

Meitä asuu kolome kaksjalakasta tässä talossa, näijen nelijän nelijalakasen lisäksi.
Synnyinlahjana olen saanu hulluuven koiriin. Ei ollu sisaruksia, mutta koiria oli. Niijen kans on siis pelemuttu aivan vauvassta tähän ikään. Eikä se vieläkään harmita. Minun lapsuus ja nuoruus oli täytetty pystykorvasilla koirilla, mettästyskoirilla. Oli pystykorvaa, alkuun ne olit vissiin niitä Soklin pystykorvia, joita oli joka kylässä. Sekarotusia, mutta punaturkkisia ja haukkuvat linnut ja ohikulukijat. Sitten tuli lisäksi näihin punasiin turkkeihin laikoja, ensin itäistä, mutta vaihtu läntiseen ja niitä on vielä tänä päivänäki. Karjalankarhukoiraa ja jämtlannin pystykorva on tullut kuvioihin myöskin. Sekä niitä oikeita suomenpystykorvia.
Helinä on taustaltaan "kotona kasvatettu" koira, eli Helinän mummo, Iita muutti pentuna isälleni. Siitä lähti pystykorvaiset sitten kasvattamaan suosiotaan myös meijän silmissä. Iitan yhestä pentueesta jäi taloon Lina, isänä FI KVA FI MVA Metsänviljan Vinski. Sillon päätin, että Linan pennuista tulee yksi myös meille. Ja niin se kävi, että 4.4.2010 syntyi poikue, joista yksi oli Helinä. Se oli niin nätti, ku kukka koskaki. Se oli meijän Helinä. Sille oli nimiki päätetty jo ennen ku se synty. Eli Helinä on kotona kasvatettu jo monessa polovessa.
Aikanansa ku sitten omilleni olen muuttanu, en saanu kotua koiraa ittelleni mukaan, mutta eipä hätää. Johtuen koirarunsaasta työpaikasta, ei koirien hankkiminen ollut mikään ongelma. 160 koiran huskytarhasta riitti kyllä mullekki. Ihan omat "vahingot", tosin täysin puhdasrotuiset siperianhuskysiskokset Peace ja Love muutti sitten meille. Siitä alkoi huskylauman kasvatus. Eläkekoira Cahpe muutti meille ja ehtipä tuo paappa tehdä yhden ainoan pennun Loven kanssa. Siitä syntyi sitten elämäni koira, Oliver. Tähän laumaan tuli Oliverin ikäveli, rottweiler Taavi sekä vielä elämän murjoma huskypoika Neljäntuulen Aivi, eli meille Zaivi. Meillä oli siis 5 koiraa. Arktisia 4 ja yks vähillä karvoilla ja luppasilla korvilla. Ei se pitkään pysyny tuossa kuosissa tietenkään, koska Cahpekin oli jo ikämies, 14 vuotias ja ikänsä kovasti töitä paiskinu. Sen päivät päättyivät tietenkin, kuten olettaa saattoi varsinkin pian. Taavi, rottis teki yllättävän siirron ja alkoi vuoden iässä sairastamaan jotain, jota emme vielä tienneet. 1 v ja 4 kk vuotiaana se lopetettiin, kuolinsyynä oli syöpäkasvaimia ympäri koiraa. Ja jos ei sitä olisi loptettu, olisi se kuollut takuulla parin päivän sisään. Loppu oli nopea ja raju. Kaksi viikkoa, jonka aikana koira täyttyi kasvaimista.
Taavin jälkeen rottweilerin paikkaa tuli täyttämään Onni. Toiveissa oli, että nimi olisi enne. Aikansa Onni oli hänkin, mutta ei 6 vuotta nähnyt, kasvainsairaus jalassa ja leikkauskomplikaatio, ts. infektio leikkauksen jälkeen vei koiran hautaan. Mitäs meillä tuossa vaiheessa oli...No, 4 huskyä jäi. Mutta yksi toisensa jälkeen tietysti kuolivat hekin. Kaikki onneksi elivät vähintään 11 vuotiaiksi.
No, sitä mukaa kun vanhat tippuivat pois, tuli uusiakin toki tilalle. Tottakai, eihän ilman koirankarvan pölinää ja kauheaa meteliä voi elää. Pihka, siperianhusky tuli vuonna 2008. Oli koira, jota olin toivonut jo pitkään. Sen emä teki minuun niin lähtemättömän vaikutuksen, että se oli todella koira, jonka halusin. Vuonna 2010 syntyi Helinä ja muutti luovutusiässä meille tänne. Rotikoista oltiin ajateltu, että ei ikinä enään! -no, vannomatta paras, ei ikinä! Tuli tunne, että jotain tästä taas puuttuu. Selattiin koirakirjoja, että jos sieltä inspiraatio iskisi. Suursnautsria vakavasti katottiin, mutta ei natsannu ei. Ei sekään. Sitten yhtäkkiä, aivan ku olis joku herätys tullu...Rottweiler! No, hyvänen aika, miksi tässä on muuta mietittykkään. 4 vuotta ilman mustia, pistäviä karvoja...no, niin alkoi metsästys. Yhdestä pentueesta jäätiin ulkopuolelle ja sen johdosta aloin selata suomen pentulistoja ja kasvattajia. Ei siellä mikään natsannu. Kunnes sitten eräänä maaliskuunpäivänä ystäväni sanoi, että mikset ota koiraa ulkomailta. No, hullussa...enhän minä tiedä sieltä edes kasvattajia, paitsi ruotsista yhden. Rottrobis. Siinä puhelun lomassa avasin kennelin kotisivut ja kuinka ollakkaan, oli vasta syntynyt rotikkapentua...lopetin puhelun siihen paikkaan ja aloin tehdä työtä, että saisimme yhden pojan suomeen. Paljon piti ruotsiksi pystyä perustelemaan ja kertomaan asioista, ennen kuin lupa Oton meille tuloon heltisi. Oli tiukka linja kasvattajalla. Niinpä sitten vapun seudulle ajettiin ruotsin kielellä ruotsiin ja tullessa oli 11 kiloa rottista mukana. Se oli siis ruotsalainen Otto-poika, joka meille muutti. Nyt on ikää jo 2,5 vuotta hälläkin.
No, Oliver kuoli viime syksynä, se oli minulle kova paikka ja suuuuuren suuri aukko jäi ihmisen syvämmeen, mutta elämä jatkuu.
Joskus olin nähny porokoiria, ja miettinyt, että jos nyt tarvisin (aivan ku nämä koirat olis tarpeesta meille muuttaneita) koiran, niin se olisi porokoira. Ystäväni jaksoi hehkuttaa rodun puolesta..niinpä sitten taas kerran mietittiin tyttärelle sopivaa harrastuskoiraa, tai sillä nimellä sitä puhuttiin..koirat on yhteisiä ja se käyttää koiraa johonkin, joka kullonkin tarvii ja osaa ja hallittee...eli porokoira. Sitä haettiin nyt. Mulla oli mielessä 2-3 kasvattajaa, etelästä kaikki, jotka kiinnostivat. Ja selvittelyjen perusteella sitten uutena vuonna 2012-2013.
Eli meillä on nyt tämän hetkinen kokoonpano seuraava: Pihka, Helinä, Otto ja Pieta. Yks poika ja kolme tyttöä. Näillä mennään. Nyt on hyvän mallinen kööri koiria koossa ja onneksi vielä iältään nuoria, ei ole tunkua mullan alle. Toivottavasti!
Siinäpä tuli selostus koirista.

Meillä ei ole mitään hienoa kasvatusstrategiaa kenneltyölle. Mutta tavoite on saada uusia mallikelpoisia koiria, jotka olisivat terveitä, kauniita ja toimivia. Kukaan ei tätä pysty takaamaan, mutta siitä lähetään, että kaikkia näitä ominaisuuksia pidetään tavoitteina. Massatuotantoon emme pyri, vaan hiljaa hyvä tulee, harkiten ja suunnitellen.
Kasvattajakurssin kävimme vuoden 2013 helmikuussa ja heti laitettiin anomus kennelnimestä vetämään. Heinäkuussa se sitten tuli hyväksyttynä meille.
Kennelnimi kuvaa joutilaisuutta, vapaata aikaa, joutoaikaa, kulijailua ja semmosta yleistä tyhjän veivaamista. Niinku tämä onki. Niin monen mielestä. Hulluutta tuhlata rahansa koiriin, ajaa hevon kuuseen näyttelyihin ja lukuisia muita syitä tähän löytyy, jos hakia haluaa. Mutta me emmä halua kaikkia miettiä. Ei se kannata!
Koirankasvatus ei sinänsä ole vierasta. Minun elämän aikana on ollut lukuisia pentueita, joita on maailmalle saatettu ja suunniteltu seuraavia, mutta kasvattajana olen papereissa ollut vain yhelle pentueelle, siperianhuskypentue, jonka emä oli Peace, eli meijän Piikkis. Mutta kaikkinensa touhu on tuttua ja olen jo aivan alamittasesta lähtien seurannu pentueiden kasvamista ja kehittymistä syntymästä lähtien. Mutta nyt siis vasta niinku virallisemmin. Eihän käytännössä mitään muuta, vain teoriassa. Ja nyt pentueille tulee näkyviin "sukunimi".
Tämä meijän touhu tulee olemaan perheyritys, joka tarkottaa sitä, että kaikki tekee kaikkensa tulevien pentujen eteen, jotta onnistuttais mahollisimman hyvät ja tasapainoset lapsoset maailmalle saattamaan.
Meillä koirat elää meijän ihimisten parissa. Koirilla on pihalla iso häkki, ja tontti on aidattu. Koirat saavat tulla ja mennä ulos ja sisään, niinku haluavat. Paitsi Helinä ja Pihka, jotka karkailevat piha-aidasta. Omassa häkissään pysyvät, mutta tuo piha-aita...se ei niitä pidä, mutta taitavat olla sen verran mettäläisiä ja kissan luontosia, että ei sillä lailla aijat rajoita niitä. Muuten en niin tarkka olis näistä asioista, mutta se on tuo valtatie. En halua koirien kuolevan auton takia.
Yöaikaan koko kööri nukkuu sisällä. Helinä nukkuu lapsen kanssa ja muut siellä täällä, ympäri taloa. Näin meillä koiria pietään. Ne on meille tärkeitä ja lähellä syväntä. Tässä me kulutellaan sitä luppoaikaa.
Tervetuloa tutustumaan meidän blogiin, joka on meille kotisivu!